Asiakastapaaminen

Kahvitauko

Mustasta kahvista kupissani nousee höyryä. Ajatukseni harhailee. Istun työpaikkani läheisessä kahvilassa ja yritän valmistautua iltapäivän asiakastapaamiseen. 

Tuloste kahvikuppini vieressä kertoo lyhyesti asiakkaani taustat. Hän on 50-vuotisjuhliaan muutama vuosi sitten viettänyt mies. Työskentelee esimiehenä markkinointiosastolla. Naimisissa yli 20 vuotta. 2 lasta, jotka molemmat jo aikuisia. Tytär jo itsekin naimisissa. Asiakkaastani on tulossa isoisä muutaman kuukauden kuluttua. Nyt autan häntä avioeroprosessin läpiviennissä. 

Vastapuolena tuleva ex-vaimo. Lääkäri ammatiltaan, töissä paikallisen sairaalan patologian osastolla. Iältään hieman alle 50-vuotias. Totean itselleni tästä tulevan vielä mielenkiintoisen tapauksen. En pysty edes kuvittelemaan kuinka mielenkiintoiseksi tämä vielä muuttuu.

Hyvissä ajoin palaan kuudennen kerroksen toimistooni. Astuessani hissistä aulaan aistin jotakin outoa. Vastaanottotiskin vieressä istuu kolme ihmistä. Kaksi naista ja mies. Kävelen heidän ohitseen ja suljen toimistoni oven takanani. Sovittuun tapaamiseen on vielä reilut kymmenen minuuttia. Istun nahkatuolilleni ja huoahdan hiljaa. Asianajajana olen joutunut kohtaamaan vaikeitakin asioita enkä voi sanoa etteikö niillä olisi vaikutusta naiselliseen ajatteluuni. Ne vaikuttavat jopa naiseuteeni ja omaan rooliini ihmisten joukossa. Yleensä kovetan kuoreni muilta ja esitän oman elämänsä hallitsevaa keski-ikäistyvää menestyvää lakinaista. Avioerotapauksia käsitellessä alan usein miettimään omaa parisuhdettani. Muistelen kolmea vakavampaa seurustelusuhdetta aikuisiältäni. Kaikki ne päättyivät minun päätökselläni. Koin etten saanut niiltä sitä mitä hain. En edes tiennyt mitä hain, mutta silti jokin jäi aina puuttumaan. Näiden vakavien suhteiden välillä seurustelin jopa naisen kanssa. Se oli ihanaa aikaa, mutta ei korvannut miehen läsnäoloa. Kaipasin miehen karua, hieman karhumaista, metsän valtiaan, varmaa komentoa ja selkeitä sääntöjä. Naisen kanssa se ei onnistunut, jotakin puuttui muuten niin ihanasta suhteesta. Nykyiseen suhteeseen ajauduin vahingossa. Ikäiseni mies halusi tarjota minulle brunssin keväisessä Helsingissä. Olin saman tien myyty. Ihana, huomioon ottava ja seksuaalisesti aktiivinen mies. Halusin hänet.

Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin suhteemme on vakiintunut. Välillämme on eroottista latausta ja seksi toimii mainiosti. Silti, jostakin syystä, en ole tyytyväinen. Olen joskus unelmoinut vanhemmasta miehestä. Miehestä jonka ulkokuori kertoo elämänkokemuksesta. Seistessään hänestä huokuu itsevarmuus, jota harva pystyy saavuttamaan. Suljettuihin silmiini piirtyy kuva harmaantuvasta, parrakkaasta, harteikkaasta miehestä jonka otsaa eivät uurteet ole vielä paljoakaan vallanneet.

Säpsähdän puhelimen helähdykseen. Vastaanotosta ilmoitetaan asiakkaani olevan paikalla. Kiitän. Nousen korkeakorkoisille avokkailleni ja avaan oven asiakkaalleni. Mies tulee sisään työhuoneeseeni. Hetki sitten aulassa tuntemani outo tunnelma tiivistyy tähän hetkeen. Olen menettää tajuntani. Jo noustessaan odotustilan tuolilta näen hänessä ne merkit, joita juuri hetki sitten kuvittelin ihannemiehelleni. Ajatukseni eivät ole terävimmillään kun kättelemme ja pyydän miestä istuutumaan. Kädenpuristus on luja, mutta hellä. Huomaan etten pystyisi irrottamaan kättäni miehen kädestä vaikka hän ei edes purista kättä. Ote vain on niin luja, että vasta miehen vapauttaessa käteni saan sen irti. Kuljen omalle paikalleni ja tunnen miehen katseen minussa. 

Aloitamme keskustelun käymällä menneitä asioita läpi. Pyydän miestä kertomaan avioliitostaan, perheestään ja syistä mikä hänet on tähän ajanut. Yllätyn kun mies kertoo avioeron olevan yhteinen päätös ja mitään riitoja heidän välillään ei ole. He molemmat vain haluavat ulkopuolisen henkilön arvioimaan ja jakamaan omaisuuden. Sanovat tietävänsä, että riita saattaa alkaa pienestä esineestä eivätkä halua sitä.

Olen hurmioituneena kuunnellut miehen lämmintä ääntä ja sitä kuinka kauniisti hän puhuu perheestään ja tulevasta ex-vaimosta. Jotenkin en pysty kuvittelemaan miksi he ovat päätyneet tähän tilanteeseen. Ajatukseni hämärtyvät entisestään. Yritän hahmottaa kokonaistilannetta. En pysty keskittymään miehen katseen alla. Huomaan kiihottuvani kun katseemme kohtaavat. Katseeni osuu vahvojen kulmien alla sykkiviin siniharmaisiin silmiin. Niiden tiukka ote saa näköni sumenemaan ja joudun ponnistelemaan nähdäkseni tarkasti. En ole ikinä kohdannut tuollaista tenhoa miehen silmissä. Olen kuin vangittuna hänen katseessaan.

Yritän sanoa jotain järkevää. Kerron aloittavani omaisuuden listaamisen ja sen jälkeen arvioin sen.

”SE EI KÄY.” Mies sanoo.

En ole uskoa korviani. Minulle ei ole sanottu ikinä noin yksinkertaista ja silti vaikuttavaa lausetta. Pelästyn. Minun pitäisi olla asianajaja, joka auttaa hämmentynyttä asiakasta. Ei niin, että asiakas tulee työhuoneeseeni ja hämmentää minut pelkällä olemuksellaan.

”Miksei käy?” Saan soperrettua.

”Olemme jo listanneet omaisuutemme ja arvioineet sen. Sinun tehtäväsi on selvittää ovatko arvot oikein.” Viimeisetkin sanat tulevat miehen suusta selvästi mutta minä hädin tuskin tajuan niitä.

Istun hämmentyneenä tuolissani ja mietin mitä minun pitäisi sanoa. Oikeastaan ihmettelen miksi tuo mies istuu minua vastapäätä. Minun pitäisi olla asiakkaana. 

En pysty vastustamaan ajatusta, että huomattuaan kuinka epävarma olen, mies pyytäisi minut viereensä. Toruisi minua keskittymiskyvyn puutteesta ja käskisi vatsalleen polviensa päälle. Hellästi hän nostaisi hameeni helman selkäni päälle ja antaisi avokämmenellä muutaman lyönnin pepulleni. Miehen toinen käsi pitäisi hametta ja samalla painaisi selkääni niin etten pysty nousemaan pois miehen sylistä. Lopuksi hän ottaisi minua kiinni leuasta, kääntäisi pääni itseään päin ja syvälle silmiin katsoen kysyisi: ”Pystytkö nyt keskittymään tähän asiaan?” Kyynelten seasta pystyn vastaamaan vain nyökkäämällä. Saan nousta, mutta en halua mennä istumaan. Oikeastaan en pysty vielä. Mies ottaa pöydältä paperipyyhkeen ja nousee kuivaamaan kyyneleeni. Vapisen. Nojaan työpöytääni.

Siistittyään kasvoni mies kiittää ja lähtee. Vielä ovelta hän huikkaa soittavansa seuraavan tapaamisen.

Hätäännyn kun tajuan miehen yhä puhuvan enkä ole kuullut sanaakaan. Mieleni huutaa rangaistusta, mutta minun pitäisi keskittyä asiakkaaseen. Lopulta mies lopettaa, antaa omaisuuslistan minulle ja sovimme seuraavan tapaamisen. Poistuessaan näen salaisen virneen hänen kasvoillaan, kun hän sanoo ovelta: ”Sinulle tästä taitaa tulla mieleenpainuva tehtävä?” Oliko hän huomannut jotain? Nolostun.

Tuon mysteerisen, hallitsevan miehen lähdettyä istun hiljaa työtuolissani. Ajatukseni liikkuvat hekuman ja surullisen liikutuksen välillä. En tiedä mitä pitäisi tehdä tai ajatella. Tunnen olevani yksinäinen karitsa syksyisessä, susia vilisevässä, metsässä. Eikä valkoinen turkkini avita yhtään selviytymistäni. Silmäni kostuvat kyynelistä kun tajuan himoitsevani tuon juuri asiakkaakseni ilmestyneen miehen kosketusta. 

Loppupäivän aikana en saa tehdyksi mitään töitä valmiiksi. Elämäni on juuri lähtenyt aivan eri uomaan kuin olen sen suunnitellut. Kävelen kotiin. Kotiovella, avain kädessäni, mietin mitä teen. Menenkö sisään ja olen kuten aina ennenkin vai puhunko ajatuksistani sulhaselleni ? Päätän olla puhumatta. Avaan oven ja jo eteisessä aistin ruoan tuoksun. Tuoksu on herkullinen, mutta en pysty päättelemään mikä on ruokalaji.